Delrichen salaisuus

I

Delrichestä nuorena lähtiessäni olin vastoin kaikkia odotuksia sunnattoman kiinnostunut tieteistä. Käytän sanontaa ’vastoin kaikkia odotuksia’ koska pienessä ja poloisessa Delrichen kylässä kristinusko oli koko ajan vahvasti läsnä. Jo esikoulusta lähtien rukoilimme, kuuntelimme Raamatun kertomuksia ja lauloimme virsiä. Meidän lasten leikkimisiä vahdittiin varsin kurinalaisesti, jos aikaa sellaiselle löytyi jumalanpalvelusten, kokoontumisten ja hartaushetkien välissä. Vanhempani, nyt jo edesmenneet, toimivat Delrichen seurakunnan ylimmissä tehtävissä. Isäni saarnasi valtavalla karismalla ja Delrichen asukkaat antautuivat innolla jumalanpalveluksiin mukaan. Isäni oli aina hyvin varautunut kotona ja tunsinkin aina olevani hieman etäinen häntä kohtaan. Meillä oli hyvin iso perhe, minä, kaksi vanhempaa veljeäni ja kolme siskoa jotka olivat vähintään vuosikymmenen jo minua elämässä edellä. Äiti piti meistä huolta tehden ruokaa ja auttaessa välillä kotitöissä. Hän aina puhui minulle, että minut olisi tarkoitettu seuraamaan isäni jalanjälkiä Jumalan puhujana. Toisin kävi. Muistan vieläkin vanhempieni katkeran ilmeen kun rohkeutta keränneenä ilmoitin päätöksestäni opiskella fysiikka ja tähtitiedettä; jo lapsesta asti olin tyytymätön selityksiin joissa jokainen luonnon ja avaruuden ihme olisi saman, kaikkivoivan olennon tuottamaa. Delrichessä jopa harvat parhaat ystäväni hylkäsivät täysin minun seurani ja jotkut kehtasivat arvostella vanhempieni antamaa kasvatusta, tuntien että olisin jotenkin väheksynyt ja halventanut heidän Jumalaa. En voinut itselleni mitään, tunsin vain suurta halua selvittää tieteiden avulla tämän maailman näkyvät ja näkymättömät mysteerit.

Nyt, viisi vuotta Youthgenin yliopiston professorina toimineena, halusin puhtaasta mielenkiinnosta käydä synnyinsijoillani kääntymässä. Olin jostain syystä alkanut muistella Delricheä, tapojeni vastaisesti kaipuulla, ottaen huomioon että pidin sitä aina sulkeutuneena ja harmaana yhteisönä. Ensinnäkin, Delrichen ulkonäkö ei ole millään muotoa turistiystävällinen ja harvoin sinne ketään ulkopuolista eksyykään. Talot ovat harmaita, niin ja näin kyhättyjä vieri viereen rakennettuja hirsimökkejä, lukuunottamatta koulua joka on kylän ainoa kaksikerroksinen rakennus. Kylän keskellä on vanha kirkko jonka kellotornia ei edes viitsitä korjata, niin monta kertaa se on ollut hajalla. Viisi kilometriä Delrichen jokea ylöspäin on vanha rikkikaivos, jonka pistävä haju antaa viimeisen silauksen koko kylälle ja sen asukeille. Muistellessani Delrichen tylsiä ja välinpitämättömiä asutuksia tunsin pahaa mieltä. Välillä tuntui kuin osa lapsuuttani olisi syöty pois. Kuin joku olisi sen minulle velkaa. Aloin maistaa elämän aivan eri tavalla muuttaessani opiskelemaan. Tiesin valinneeni oikean tien, sillä luin ja opiskelin, en pelkästään velvollisuudesta, vaan myös omasta mielenkiinnosta. Halusin oikeasti oppia ja ymmärtää maailma muutenkin kuin harmaiden linssien läpi mitä minulle oltiin lapsuudesta asti veistetty. Kävin muutaman kerran, kun opiskelujeni lomasta ennätin, katsomassa miten vanhempani voivat. Vanhempani suhtautuivat minuun aina varauksellisesti oman ’vakaamukseni’ takia. Kätkin ärtymykseni enkä edes halunnut alkaa väittelemään maailman synnystä ja muista asioista joista tällaiset itsepäiset vastapuolet tapaavat kisata. Muutama kuukausi vierailuni jälkeen isäni sairastui aggressiiviseen vatsasyöpään. Lähetin rahaa aina kun kerkesin opiskelultani tienaamaan jotta kalliit hoidot sekä lääkkeet saataisiin isäni ulottuville. Syöpä levisi kuin kulovalkea ja oli ihme että vanha ukko oli sinnitellyt niinkin kauan. Toisen vierailuni syyn Delrichessä saattanette jo arvatakin. Hautasimme yhdessä äitini, yhden veljeni sekä seurakunnan kanssa isäni. Muistotilaisuudessa tunsin oloni typeräksi, seurakuntalaisten kysellessä mitä olen ajatellut elämässäni tehdä. Vanhempani eivät olleet kehdanneet kaikille edes kertoa minun ’suuntautumisesta’ leimautumisen pelossa. Kerta toisensa jälkeen seurakuntalaiset heittelivät minuun mittailevia, oudoksuvia katseita jos edes silmiin viitsivät katsoa käydyn keskustelun jälkeen. Melkein vuosi hautajaisten jälkeen äitini poistui eräs harmaa talviyö ajasta iäisyyteen. Hautajaiset olivat pienet ja pelkästään perheenjäsenille, omasta toivomuksestani tietty, johtuen seurakuntalaisten ylimielisestä käytöksestä isäni hautajaisissa. Muistan istuutuessani bussiin ja lähtiessäni Delrichestä, vannovani etten tulisi enää takaisin tähän harmaaseen ja kalmalta haisevaan kyläpahaseen. Toisin oli ilmeisesti käymässä.

II

Olin lomalla työpaikaltani ja ensimmäistä kertaa vuosiin yhteyksissä edes minnekkään päin lähelle Delricheä. Kävi ilmi, että Delrichen lähin hotelli, se harmaanpunaisen värinen kolmikerroksinen talo josta on etuoven pieni ikkuna rikki ja jota vanha lihava herra Bell piti, on purettu noin puoli vuotta sitten. Harmistuin saadessani tiedon, sillä hotelli olisi ollut täydellinen asutus väliaikaiselle vierailulleni – tarpeeksi lähellä että olisin voinut kävellä kylään ja tarpeeksi kaukana ettei rikkitehtaan aina niin kurova haju löytäisi perille sieraimiini. Näin huomattavasti vaivaa soitellessani Delricheen päin; lähes poikkeuksetta jokainen ikäluokkani ihminen oli muuttanut pois paremman työpaikan (tai en ihmettelisi jos paremman asuinpaikan) toivossa tai sitten puhelinnumerot olivat vaihtuneet tai eivät muuten vain enää toimineet. Muutaman punaviinilasillisen ja savukkeen jälkeen sain kuin ihmeen kaupalla tavoitettua nyt jo melkein ikälopun rouva Fiedlerin, joka oli hyvä ystävä äitini kanssa aina hänen kuolemaan saakka. Rouva Fiedleristä minulla onkin ehkä lämpimimmät muistot kaikista kyläläisistä. Fiedler oli sittemmin aviomiehensä kuoltua perustanut pienen ruokaputiikin Delrichen laitamille jossa asui tätä nykyä. Vanha rouva kehui kovasti kaupan kassavirtaa ja hänen pojanpoikansa Martin tulee aina silloin tällöin auttelemaan kaupan ylläpidossa. Kerroin Fiedlerille omista elämäni solmuista mitä on tähän mennessä tullut vastaan: opiskelut, ihmissuhteet, matkailut ja sen sellaiset. Ilmaisin myös haluni tulla käymään Delrichessä ja verestämään joskin ei aina niitä mukavimpia muistoja. Kysyin nöyrästi myös mahdollista yönsijaa, mutta Fiedler kohteliaasti pahoitellen kertoi että hänellä ei ole sitä tarjota. ”Mutta odotas hetki, tiedän miten ongelmasi ehkä ratkaistaan” , sanoi Fiedler innostuneena. ”Delrichen koulurakennukselle etsitään kahdeksi viikoksi sijaista, ylläpitotehtäviin, niinkuin vahtimestariksi, tiedäthän sinä?” Olin ymmälläni. Miten tämä liittyi yösijaan? ”Ai mutta, ethän sinä tiedä kun niin harvoin täällä käyt”, hihitteli Fiedler. ”Koulurakennuksen eteläsiipeä on jatkettu ja siihen on rakennettu pieni soma asunto, kuin yksiö. Nykyinen vahtimestari saa luvan kanssa siinä asua, eikä työmatkakaan hirveän pitkä ole, hih hih. Voit varmastikin asua siinä kahden viikon ajan kun vahtimestari käy katsomassa tätiään joka joutui onnettomuuteen tässä taannoin.” Pyysin Fiedleriltä koulun numeroa ja pienen hetken jälkeen hän löysikin sen. Minut valtasi outo seikkailuntunne. Selviytyisin varmastikin vahtimestarin tehtävistä ja saisin asua vielä ilmaiseksi. Vapaapäivinä voisin kävellä Delricheä ja sen ympäröimää metsää sekä lähialueita läpi. Hyvästelin Fiedlerin ja lupasin käydä tapaamassa häntä saapuessani Delricheen. Hän toivotti minulle lopuksi vielä Jumalan siunausta ja on varmastikin ainoa ihminen joka sitä toivottaessaan ei saa oloani kiusaantuneeksi. Laitoin tyytyväisenä puhelimen kuulokkeen paikalleen. Jäin hetkeksi miettimään Delrichen ankeaa maisemaa ja sen ihmisiä. Miltäköhän paikka näyttää nyt? Tunnistanko enää lapsuudenkotiani? Join punaviinini loppuun ja sammutin savukkeen. Tunsin mielihyvää tiedessäni että saan kysymyksiini piakkoin vastaukset.

III

Vatsastani kouraisi kun näin Delricheen menevän bussin kaartavan kaukaa eteeni. Olin nukkunut edellisen yön hieman huonosti, levottomia unia kylästä nähden. Söin kuitenkin hyvän aamupalan koska tiesin matkasta tulevan pitkän. Loskainen, pimeä talvisää ei tehnyt elettäkään helpottaakseen väsymystäni ja ärtymykseni nousi nousemistaan huomatessani sukkieni olevan läpimärät sekä bussin olevan muutaman minuutin myöhässä. Olin muutamaa päivää aikaisemmin soittanut rouva Fiedlerin antamaan numeroon ja saanut nopean tilannekatsauksen tulevista työtehtävistäni Delrichen koulurakennuksen vahtimestarina. Kukkien kastelua, ovien aukaisua ja sulkemista. Yleistä valvontaa. Kuulosti kohtuullisen helpolta. Koululla on kuulemma jotain pientä harrastustoimintaa vaikka kaikki oppilaat ovat siirretty purku-uhan vuoksi Twig Streetin ja Felsen Streetin kulmassa sijaitsevaan koulutuslaitokseen. En ollut moniin vuosiin tehnyt fyysistä, käsillä tehtävää työtä joten otin poikamaisella innostuksella seikkailun vastaan. Monta kertaa yliopiston henkilökunnan taukotilassa olen tylsinä sadepäivinä leikitellyt ajatuksella toisenlaisesta työpaikasta ja erilaisista maisemista. Olen aina jättänyt haaveilut sikseen, tiede, ja varsinkin sen opettaminen, on kutsumukseni enkä vaihtaisi sitä mihinkään. Havahduin kun rämisevä bussi ajoi loskasäässä mitä ilmeisemmin suuren kuopan päältä. Katselin ikkunasta ulos lopen kyllästyneenä säähän. Lumi ei tahallaankaan halunnut pysyä maan päällä. Ihmiset kävelivät kadulla märkinä ja itsekin yhtä harmaana kuin maa jota tallasivat. Laitoin päällystakkini tyynyksi ikkunaa vasten ja yritin saada unta. Perille saapuminen varmastikin kysyisi henkistä jaksamista tavalla jos toisella.

IV

”Maplebranchin ja Twig Streetin risteys seuraavana! Delricheen menijät, tämä on pysäkkinne!”, kailotti bussikuski. Säpsähdin unestani ja olin yllättynyt että sain niinkin syvästi nukuttua. Hieroin silmiäni. Huutava jano. Huomasin, että olin hikoillut todella paljon nukkuessani enkä silti tuntenut oloani mitenkään epämukavan kuumaksi. Yritin muistella unta mitä näin, mutta aivoni olivat ehtineet jo tuulettaa viimeisetkin rippeet ulos. Pakkasin tavarani ja join lähes yhdellä kulauksella puolen litran vesipulloni alas kurkustani. Vesipullo oli ollut repussa seinän puolella patterin vieressä joten se oli ällöttävän lämmintä, mutta sai kelvata pahimpaan janoon. Katsahdin nopeasti ulos ja hätkähdin. Viimeksi kun näillä kulmilla olen ollut, kaikesta huolimatta, seudun luonto on mielestäni aina ollut vehreää ja runsasta. Nyt ihmettelin, muistinko sittenkin väärin; metsä oli jollain tavalla todella masentunut, vääristynyt ja harva, aivan kuin kuoleman partaalla oleva vanhus. Luonto vilisi harvana ohi minä sitä ihmetellen kun bussikuski alkoi hidastamaan ajokkinsa vauhtia. Keräsin tavarani ja hyppäsin ulos pysäkille luonnon helmaan.

Maplebranchin ja Twig Streetin risteyksestä oli paljon pitempi matka mitä olin kuvitellut. En ollut nähnyt ristin sielua ennen kuin viidentoista minuutin kävelyn jälkeen saavuin Felsen Streetin risteykseen, siinä missä nykyinen ja aktiivinen Delrichen koululaitos sijaitsee. Eihän se oikeastaan lähelläkään ole Delricheä, nimi johtaa hyvinkin paljon harhaan. Kävelin koululaitoksen ohi ja huomasin miten upouusi rakennus, juuri maalattuine julkisivuineen pisti silmään muuten niin oudosti surullisen metsän keskeltä. Katsellessani koulurakennusta minulle tuli outo tuntemus, alitajuinen kutina. Kuin katsoisi kahta samanlaista maalausta ja yrittäisi selvittää mitä yksityiskohtia toisesta puuttuu. Pienen mietinnän jälkeen ymmärsin jotenkin tuntemukseni. Koulu vaikutti oudon autiolta vaikka tähän aikaan sen pitäisi olla täynnä oppilaita. Huomasin yhtäkkiä että pihalla olikin leikkimässä viisi, kuusi lasta. Sanon leikkimässä, koska sitä olettaisin että noin pienet lapset tekisivät. Nämä lapset seisoivat pienessä ringissä eivätkä oikeastaan tehneet mitään. Kukaan ei puhunut. Kukaan ei nauranut tai juossut. Yksi heistä istui vanhassa, kömpelön näköisessä pyörätuolissa ja katseli alas maahan. En nähnyt lasten kasvoja, sen verran kaukana he olivat, mutta ihmettelin sitäkin enemmän heidän outoa, aavemaista käytöstään. Huomasin pyörätuolissa olevan lapsen kääntyvän hitaasti minua päin, pää oudosti nykien. Juuri kun kasvot olisivat tulleet näkyviin, hän kääntyi nopeasti poispäin, lähes refleksinomaisesti. Lähes eläimellisesti. 

En usko hirveästi valehtelevani jos sanon kävelleeni Felsen Streetiä Delricheä päin hyvät neljäkymmentäviisi minuuttia. Matka tosiaan oli pitkä, paljon pitempi mitä olin kuvitellut. Autoja, eikä minkään näköistä liikennettä näkynyt missään. Rapistuneita vanhoja taloja ja niiden pihoja kylläkin, siellä täällä. Ihmiset olivat arvatenkin töissä, olihan kello jo melkein kaksi. Ja näillä seuduilla työpaikat ovat yleensä hyvinkin pitkän matkan päässä kaupungissa. Ainoat ihmiset mitkä tähän mennessä olin nähnyt bussikuskin jälkeen olivat oudot, maleksivat lapset koululaitoksen pihassa. Myönnän, säikähdin oudolla tavalla selkäpiitä myöten nähdessäni miten pyörätuolissa istuva lapsi katsoi minua. Ehkä sille oli hyvä selitys, mietin. Pyörätuoli kieli siitä että lapsi saattoi olla kehitysvammainen. Eihän silloin voi omille liikkeilleen mitään. Mutta miksi hänen ystävänsäkin olivat kuin kasveja merenpohjassa? Koulun ohittaessa minulle oli jäänyt säikky olo päälle. Voisin vaikka vannoa että kuulin jossain vaiheessa kovaäänisempiä raksahduksia syvältä metsästä kuin mitä metsän luonnolliset asukit voisivat päästää. Pohdintani keskeytti kuin seinään tuttu pistävä haju, haju joka niin vaisusti leijui ilmassa mutta joka sai yllytettyä aivoni muistamaan joka ikisen kuuman kesäpäivän ja kylmän talvipäivän vuosien takaa. Haju joka vastahakoisesti toivotti tervetulleeksi vanhan tutun. Haju joka ajoi armotta pois ventovieraan. Delriche.

V

Mitä enemmän etenin matkallani kohti keskustaa, sitä enemmän ihmettelin miten muistikuvani lapsuudenkodistani olivat muuttuneet. Taloja oli enää harvakseltaan, niitä oli purettu ja rakennettu uudestaan. Tai yritetty rakentaa. Kuka ikinä onkaan palkannut näin huonon työjäljen jättäviä rakennusmiehiä on pakko olla päästään vialla tai sokea, mietin. Talojen rakenteet näyttivät siltä kuin ne sairastaisivat syöpää eivätkä enää kauaa jaksaisi taistella vastaan. Seinien ja ovien irvokkuutta oli turhaan yritetty pelastaa näemmä halvoilla maaleilla, jotka ilmeisesti sateen vaikutuksesta olivat valahtaneet kuin itkien rumaa ulkomuotoaan. Muutamissa ikkunoissa näkyi yllättäen ihmisiäkin, vanhoja delricheläisiä, kuinkas muuten. Kaikki minun ikäiseni ja nuoremmat, eli noin neljästäkymmenestä vuodesta alaspäin, olivat jo aikoja sitten hyvän sään aikana lähteneet sivistyneempiin (ja paremman tuoksuisiin!) kaupunkeihin. Alkoi sataa ja kovaa, kuin rangaistuksesta minun arvosteleviin ajatuksiini. Syksy oli laskeutunut kylään ja sen takia kaikki varmastikin näytti niin onnettomalta. Onneksi vanha kirkontorni näkyi jo edessä. Harmittelin etten ollut sopinut rouva Fiedlerin kanssa tapaamispaikkaa. En osannut yhtään sanoa missä kukin asui nykyään ja missä vaikkapa Fiedlerin kauppa sijaitsi. Ainoa paikka minkä tiesin oli vanha kirkko, mutta siitä ei ollut hirveästi apua. Nostaessani kauluksia pystyyn ja laittaessani takkia kiinni kuulin ääniä takaani. Kiihkeää sadattelua. Katsoin taakseni ja kovan sateen takia en hahmottanut ilmeisesti polkupyörällä liikkuvaa ihmistä. ”Perkeleen perkele!”, sadatteli tuntematon hahmo, jonka polkupyörä päästi pienen kärsivän metallisen ulvaisun aina välillä. Kasvoilleni levisi hymy kun tajusin kuka paksumahainen, kärttyinen ukko tämä hahmo oli. Kukaan muu Delrichessä ei uskaltaisi kirota, ei varsinkaan julkisella paikalla ja vielä näin lähellä kirkkoa. ”Herra Bell, oletan?”, huikkasin itsevarmana. Hahmo yllättyi huomattuaan minut siinä seisomassa ja ajoi hoiperellen lähelle. ”Olen”, sanoi hahmo hölmistyneenä. ”Kukas helvetti sinä olet?”. Tajusin osuvani oikeaan vanhan herra Bellin henkilöllisyydestä. ”Eric, Eric Nast. Muistatko minut? Isäni oli Franz Nast, seurakunnan saarnaaja.” Bell katsoi minua hetkisen aikaa päästä varpaisiin suu auki ja näytti tyystin unohtavan kovan sateen hetkeksi. ”Herranjumala! Muistanhan minä! Ja muistan isäsikin. Se moottoriturpa joka aina venytti saarnoja innostuksissaan ja minä jo meinasin hiiltyä etteikö täältä pääse kotiin edes. Mitäs sinä täällä teet?” Tiesin herra Bellin olevan karkea kielestään, joten otin innostuneen lauseen silkkana kohteliaisuutena. Selitin Bellille pikaisesti matkani tarkoituksen ja kyselin häneltä viimeisimmät kuulumiset. Sadekin ehti vaihtua jo pieneksi pisaroinniksi keskustelumme aikana. Olin pettynyt saadessani tietää, että lapsuudenkotini on purettu, mutta se ei hirveästi tullut yllätyksenä. Aika tosiaan rientää ohi. Herra Bell oli viime näkemästäni muuttunut, maha oli pienentynyt (mutta vain hieman) ja hiukset harmaantuneet. Hän kertoi että koko kylä oli muuttumassa; suljetun rikkitehtaan luona parveili aina välillä ilmeisesti tiedemiehiä ottamassa näytteitä ja samoja ihmisiä kävi vanhassa koulurakennuksessa, koska säilyttivät yleisen luulon mukaan siellä ’kaikenlaisia nykyajan härpäkkeitä’. Kyläläiset eivät heistä olleet moksiskaan, mokomat tärkeilijät, eikö heillä ole parempaa tekemistä kuin häiritä Delrichen vanhoja päiviään viettäviä asukkaita. Huvituin Bellin olemuksesta hänen selittäessä asioita. Vanha sanonta pitää vahvasti paikkansa: ulkonäkö muuttuu, sydän ei.

Herra Bell neuvoi minut rouva Fiedlerin pienelle putiikille ennen kuin jatkoi omia matkojaan vinkuvalla polkupyörällään. Kävelin takaisinpäin Felsen Streetiä ja juuri ennen isoa kaatunutta, vanhaa mäntyä ja ruosteenpunaista taloa, jossa pienellä luki postilaatikkossa ”Vaughn”, käännyin oikealle pienelle polulle. Siitä kaksi taloa eteenpäin, muistelin ohjeita. Pienen matkan jälkeen näinkin jo kyltin joka mainosti Fiedlerin ruokakauppaa. Yksinkertainen ja vaatimaton, kuin kyläkaupan rakennus itsessäänkin. Harmaan värinen, yksikerroksinen betoninen talo, jonka auki olevalle ovelle nousi pienet portaat. Astuin ovesta sisään ja pieni kello kieli sisälle oleville ihmisille saapumisestani.

VI

”Pieni Eric Nast, mukava tavata pitkästä aikaa!”, huudahti vanha rouva Fiedler hymyssä suin nähdessään minut. ”Oletpa sinä kasvanut viime kerrasta! Mitä kuuluu? Sinähän olet ihan märkä! Otatko kahvia, leivoin pullaakin!”, Fiedler papatti sarjatulella innostuneena, minua silmillään mittaillen ja tiukasti halaa rutistaen. Rutistin takaisin ja tunsin ensi kertaa aitoa iloa siitä lähtien kun tähän tuppukylään saavuin. Fiedler ei ollut mielestäni muuttunut tippaakaan, mukava ja lämminsydäminen vanha rouva, joka ikäisekseen oli melko skarpissa kunnossa. Yleensä tuossa iässä maataan vanhainkodin sängyllä ja otetaan toinen toistaan huonompia uutisia vastaan samalla kun sukulaisten käynnit vähenevät kerta toisensa jälkeen. Suostuin kahvitarjoukseen innolla, enhän ollut aamiaisen jälkeen laittanut mitään suuhuni. Fiedlerin kaupan sisällä oli pienenpieni kahvila, joka käsitti kaksi pöytää, kahvia tai teetä ja yleisimpiä pullia ja munkkeja. Kaupassa ei ollut minun ja rouvan lisäksi ketään muuta, joten asetuimme pöytään, minä kahvia juoden ja Fiedler leveästi hymyillen ja kuunnellen kuulumisiani. Hän kertoi myös omasta elämästään, mikä menee nykyään aika paljon kaupan parissa. Kaupalla on Delrichessä hyvä asema: seuraavaksi lähin kauppa on iso supermarket Twig Streetin päässä, joten ihmiset käyvät ostamassa kaupasta pieniä elintarvikkeita.

Puhuessamme kaupan kello soi yhtäkkiä juuri kun otin hörpyn lämpimästä kahvista. Katsoin taakseni ja näin sateen kasteleman, noin minua kymmenen vuotta nuoremman, raamikkaan mieshenkilön. ”Jahas, tässä on pojanpoikani Martin, Martin, tässä on Eric josta kerroin!”, Fiedler esitteli meidät. Martin oli selvästikin fyysisen työn miehiä, kasvot kuin kirveellä veistetyt ja karheat kädet. Esittelin itseni ja Martin murahti oman nimensä vastaukseksi. Ei selvästikään puheliasta sorttia, ajattelin. ”Martin auttaa minua aina täällä kaupalla, niinkuin kerroin, aina kun omilta töiltään ehtii. Hän on kuorma-auton kuski ja auttaa lastaushommissa siellä vanhalla koululla”, Fiedler kertoi ylpeänä Martinin seisoessa hieman vaikeana pöytämme ääressä. Ai niin se koulu! Olin hetkeksi unohtanut mitä varten ylipäätänsä tulin Delricheen. Katsoin kelloa, vasta neljä. Hyvä niin, sillä olin sopinut tapaamisen koululle kello kuudeksi. Martin lähti purkamaan saapunutta hedelmätoimitusta ja minä ja rouva jäimme vielä juttelemaan hetkeksi. Fiedler kertoi että koulun vanha pääty oli täysin eristetty tiedemiesten varastotilaksi, niinkuin harmaantunut, rikkinäisen polkupyörän omistava Bellkin oli sanonut. Martin ajoi heidän listoillaan kuorma-autoa, lähinnä vanhan rikkitehtaan ja koulun välillä ja auttoi purkamaan lähetyksiä joita silloin tällöin saivat jostain osavaltion ulkopuolelta. Martin ei saanut kertoa työstään mitään, mutta ei hänelle juuri kerrottukkaan mitään. Salaisia hommia, ajattelin. Ymmärrän täysin, itsekin tiedepuolta aikanani opiskelleena. Varmastikin miettivät vanhan rikkitehtaan purkamista ja sitä onko se turvallista.

Fiedler antoi minulle pussillisen herkullisia hillomunkkeja mukaan, neuvottuaan reitin tarkasti vanhalle koulurakennukselle. Fiedler rutisti minua vielä kerran. ”Hyvä että tulit käymään, Delriche tarvitseekin vähän uutta verta”, rouva sanoi lämpimästi hymyillen. Hän toivotti tapansa mukaan Jumalan siunausta ja vaati minua tulemaan uudestaan visiitille. Vastasin myöntävästi ja heilautin kättäni ovelta hyvästelyn elkeeksi. Tunsin oloni piristyneeksi ja iloiseksi lähtiessäni kävelemään. Sadekin oli loppunut. Kävisin varmasti käymässä rouva Fiedlerin luona vielä uudestaan, olihan hän ainoita tuttuja Delrichessä. Jos olisin tiennyt tässä vaiheessa seuraavan vierailuni syyn Fiedlerin ruokakaupassa, olisin paennut välittömästi Delrichestä. Henkeni edestä.

VII

”Ja täs on se kämppä josta puhuin, voit jättää sun kamat tähän”, vanhan koulun vahtimestari sanoi väsyneesti. Joe Schmidt oli pyylevä, tupakalta haiseva ja rasvaiset, puolipitkät hiukset omistava kuusikymppinen lyhyt mies. Joe oli antanut minulle yhtä innokkaan tutustumiskäynnin koulurakennuksen eteläsiipeen kuin hänen tapansa suoltaa puhetta ulos oli. Vanhasta puolesta oli hänen mukaansa purettu suurin osa ja se oli eristetty uudesta eteläsiivestä tiedemiesten jättämin nauhoin, jotka varoittivat tunkeilemasta. Ymmärsin pysyä poissa ja antaa tiedemiehille työrauhan. Tai työrauhan ja työrauhan, eihän vanhalla puolella tehty muuta kuin säilytettiin tiedemiesten tavaroita. Mutta silti. Joen sana ja tiedemiesten punakeltainen varoitusnauha oli laki. Hänen mainitsema ’kämppä’  oli yksinkertaisesti sisustettu, noin kahdenkymmenen neliön kokoinen kodikas yhden ikkunan omaava yksiö, sisältäen pienen vessan jossa oli myös suihkumahdollisuus. Seuraavana päivänä alkaisi työrupeamani. Kahdeksalta ylös ja etuovien läheisyydessä olevaan koppiin istumaan. Kierroksia aina välillä, jos joku lähes puolityhjään kouluun sattuisi vaikka eksymään. Joe totesi juuri tämän vuodenajan olevan rauhallista, mutta jos joku sattuisi soittamaan olisi langan päässä hyvä olla jonkun. Ja eihän sitä tiedä jos tiedemiehet tarvitsisivat jotain, eivät ainakaan tähän mennessä ole, mutta eihän sitä ikinä tiedä. Niin, ja kukkia olisi hyvä kastella välillä. Joen selittäessä kyllästyneellä ja monotonisella tavalla asioita aloin itsekin tuntea päivän tapahtumien vaatimaa veroa. Kello oli jo puoli yhdeksän illalla, sillä arvon herra Joe Schmidt ei ollut tajunnut katsoa kelloa kuin vasta seitsemän pintaan. Eipä se häntä tuntunut haittaavan, kyllästyneestä olemuksesta ja laiskasta kädenpuristuksesta päätellen viimein tavatessamme koulun etuovilla. ”Tässä olis nää avaimet”, Joe totesi ja antoi kimaltelevan tukun erilaisia avaimia käteeni. ”Punaisella merkitty on yleisavain, se käy tohon etuoveen ja noihin luokkiin jos sieltä jotain tarttee”, hän selitti kuin rauhottavien lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Mieleni teki kysyä muista avaimista ja luokista, mutta päätin ottaa itse asiasta selvää huomenna. Mitä vähemmän kuulisin tupakalta haisevan Joen ääntä, sen parempi. Luulin nukahtavani pystyyn jos joutuisin kuuntelemaan tätä väsynyttä miestä yhtään enempää.

Joe näytti minulle lopuksi vielä miten koulun etuovi lukitaan, aivan kuin en olisi ikinä avaimia saati lukkoja käyttänyt ja lähti löntystelemään pieni reppu mukanaan koulun pienelle hiekkaiselle kentälle, josta vanha ränsistynyt 70-luvun Volkswagen Polo otti hänet kyytiin. Auto huristi kohti Delrichen keskustaa Felsen Streetille ja jäin polttamaan vielä yhden savukkeen koulun etuovelle. Mennessäni sisään ja lukitessani oven havahduin asiaan mitä en ollut miettinyt aikaisemmin: vanha koulu oli yllättävän karmiva näin pimeään aikaan, vaikka koulun hieman himmeät valot olivatkin päällä. Jokainen kengänaskeleeni sai vastakaiun kävellessäni pitkää käytävää kohti asuntoa. Naurahdin omille ajatukselleni miettiessäni olikohan Joe Schmidtiä ikinä pelottanut täällä. Ei varmasti, mies oli aivan liian väsähtänyt edes miettimään sellaista ellei siitä olisi maksettu palkkaa. Avatessani asunnon oven jätin kengät eteiseen. Onneksi tänne ei tarvitse kävellä ulkokautta, mietin olemattomia työetujani. Sammutin eteisessä olevasta pääkatkaisijasta eteläsiiven valot, mutta jätin vanhan puolen valot päälle ohjeiden mukaisesti. Hyvää yötä tiedemiehet.

VIII

Pimeä huone. Takka alakerrassa, joka vetelee viimeisiä henkosiaan punaisesta hiilestä. Tuuli joka yrittää repiä katosta parhaita paloja irti. Pikkusiskon, pienen vauvan, itku alakerrassa. Joku lohduttaa sitä, ehkä äiti, olisiko? Olen itse peiton alla toivoen että kaikki loppuisi. Matalaa värinää. Matalampaa kuin mikään kuviteltavissa oleva musiikki, ei, se ei ole musiikkia. Vain jotain mustaa taajuutta. Taajuutta, jota ei ihmiskorvalle ole ikinä sävellettykään. Taajus, joka vääristää jokaikisen henkäyksen keuhkoihin ja jokaisen puheen tavun. Olen kauhuissani, mutta silti utelias. Kauhu on sumentanut jokaisen järkevän toimintoni, mutta yritän parhaani mukaan nousta sen yläpuolelle. Määrätä omasta kehostani. Tehtävä tuntuu mahdottomalta. Sama perkeleen itku. Loppuisi jo, ja antaisi ajatukseni juosta. Jos vauva tietäisi miltä sen itku kuulostaisi tämän väreilevän ja aivoja raiskaavan taajuuden läpi, se lopettaisi saman tien. Juoksen käytävää pitkin, valo kajastaa jo päässä. Valo, joka armeliaasti ottaa vastaan ja halaa kuin ei mitään kepposia olisi ikinä edes keksittykään. En se ollut minä, en varmana. Taas se taajuus, taas se värisee läpi kehon. Melkein silmäni pomppaavat kuopasta kun ilmassa näkyvä höyry hyökkää päälleni. Hyökkää kuin peto, sivusuunnasta, kun sitä vähiten odottaa. Ja se lisää siskon itkua, ihan tahallaan. Lisää hyvinkin paljon. Se tietää ettei äiti ole herännyt hoivaamaan siskoa, äidin pienen salaisuuden takia. Se tietää sen. Ja äiti tietää sen. Ja se ja äiti tietää myös sen, ettei sisko eikä äiti itke eikä naura tällä hetkellä. Mutta jotenkin se uskottelee heille sen. Mutta äiti menee lankaan ja käy keinuttamaan pientä ja hyvinkin kuolleesta kelosta tehtyä kehtoa. Yhtä kuollut kuin sisko sen sisällä, pullistunein silmin, sinisin huulin. Punaiset, verestävät silmät jotka vain itse piru soisi kauhistuttavimmille olennoilleen.

Heräsin hätkähtäen pimeässä asunnossa. Helvetti, ajattelin, en ollut varmastikaan vuosiin nähnyt näin synkkää ja todentuntuista painajaista. Istuin sängyn reunalle ja puuskutin vieläkin kauhistuneena. Laitoin yöpöydän valon päälle ja vaihdoin kuivan paidan päälleni, olin hikoillut itseni läpimäräksi. Katsoin kelloa. Varttia yli kaksi. Olin nukkunut jo hyvät neljä tuntia, mutta se tuntui lähinnä ajalta joka ihmisellä menee silmien räpäyttämiseen. Pyyhin otsani orastavilta hikikarpaloilta ja menin makuulleni silmät auki. Yritin saada unesta selvää, niistä pienistä osista mitä muistin. Kuin palapeliä ratkoisi jossa ei löydä kulmapalaa. Uni tuntui oudolta, lähes muistolta. Kavahdin siinä olleita henkilöitä. Tai aistimiani henkilöitä. Ilmeisesti oma äitini ja itkevä vauva, jonka mielsin siskokseni, eihän minulla ollut pikkusiskoa. Ainakaan tietääkseni. Ja sen vauvan ulkonäkö. Selkäpiitäni riipi sillä tajusin sen olleen ainoa selkeä kuva unesta. Kuva jonka halusin unohtaa mahdollisimman nopeasti. Silmiäni alkoi painaa siitäkin huolimatta että minulla oli valo päällä ja yritin itsepäisesti miettiä juuri näkemääni kauhunäytelmää. Suljin silmäni ja yritin tasata hengitykseni. Olin vaipumassa uneen kun kuulin, tai tunsin, painajaisesta tutun mustan taajuuden. Äänen, joka oli niin matala ja voimakas, joka unessa vääristi puhetta, hengitystä, jopa ilmaa. Avasin silmät reaktionomaisesti. Ääni kuului silti.

IX

Nousin nopeasti sängystä ja seisoin hiljaa huoneessa jota valaisi vain pöytälamppuni. Ääni todellakin kuului, mutta paljon hiljempaa mitä unen ja hereilläolon välimaasto oli minulle uskotellut. Jäljitin äänen putkiin, noin peukalon paksuisiin mitä katon rajaan oli asennettu. Putket olivat ilmeisesti lämpöputkia jotka johtivat koulun lämmityspattereihin, mutta ne paljastivat resonoinnillaan todellakin matalan äänen. Mielenkiinnolla mietin, mikä ääni oli. Välillä se loppui, mutta alkoi taas vähän ajan päästä uudestaan, kuin noudattaen rutiinia. Nousin sängylleni ja painoin korvani lähelle lämmintä putkea. Taas ääni kuului. Huomasin äänessä olevan pientä sähköistä surinaa, kuin se olisi lähtenyt käyntiin. Loppuessaan se ikäänkuin pikkuhiljaa uupui. Varmastikin jokin kone. Luovutin lämpöputken kuuntelun hetken jälkeen kun ääntä ei enää pitkään aikaan kuulunut ja päätin keittää itselleni kupin teetä. Laitoin kattolampun päälle ja käväsin vessassa pesemässä kasvoni. Melkoinen yö, mitähän ensimmäinen päivä tuo tullessaan. Istahdin pienen keittiönurkkauksen pöytään ja odotin teeveden kiehumista. Hätkähdin silminnähden kun ääni taas alkoikin kuulumaan, vaikkakin vaimeana. Ja tein hämmästyttävän huomion; kattovalo alkoi räppimään aina sitä mukaa kun ääni kuului. Nyt asia pitäisi viimeistään selvittää.

Puin ulkovaatteet varmuuden vuoksi päälleni ja otin ison avainnippuni mukaan lähtiessäni kiertämään koulua. Huomasin heti asunnon oven suljettuani ettei ääni enää kuulunut niin selvästi. Kävelin autiota koulua vahtimestarin kopille ja tarkistin sulakkeet. Kaikki kunnossa, ainakin päällisin puolin. Kävelin muutaman luokan läpi vanhalta puolelta ja huomasin joidenkin valojen räppivän samalla tavalla kuin asuntoni kattolampun. Kummallista. Kävelin etuoville ja vilkaisin ulos. Kova sade ja tuuli riuhtoi puita. Muistin taas uneni ja minua puistatti heti. Ehkä se on vain tämä paikka, uskottelin itselleni. Ajattelutuokioni katkaisi punainen valo joka tuli koulun tiedemiesten käyttämästä päästä. Valo oli peräisin kuorma-auton perävalosta. Kuorma-auto oli juuri lähtenyt ajamaan takaisin päin vanhalle rikkitehtaalle, kadoten pimeän metsätien syleilyyn. Olin tyystin unohtanut oudot ja mystiset tiedemiehet jotka käyttivät yhtä päätyä varastotilanaan. Silläkin uhalla, että minua oli moneen kertaan kielletty menemästä kyseiseen tilaan, otin ohjat omiin käsiini. En haluaisi ensimmäisenä työpäivänä (tai pikemminkin yönä) kontolleni ehkä pahaksikin äitynyttä sähkövikaa.

X

Sade oli jäätävä ja tuuli paiskasi raskaan ulko-oven kiinni juuri ja juuri kun olin ehtinyt edes välistä pois. Sormeni olivat jo umpijäässä etsiessäni oikean avaimen lukkoon. Kaikki olisi ollut helpompaa jos vanhaan päätyyn olisi päässyt sisäkautta, mutta ei. Punakeltaisten varoitusnauhojen jälkeen oli pystytetty jämerä ovi johon en löytänyt sopivaa avainta, vaikka kokeilin jokaista ainakin kaksi kertaa. Perhanan sade. Koulun maasto oli sateen ansiosta muuttunut mutaiseksi jossa oli pieniä ruohonuttuja siellä täällä, kuin merkkinä siitä että paikkaa joskus hallitsi vehreä nurmikko. Kävelin vihmovaa sadetta vastaan vanhan päädyn ulko-ovelle. Ulko-oven edessä maassa näkyi selvästi kuorma-auton jättämät jäljet. Myös mutaisia askeleita näkyi siellä täällä. Koputtelin oveen ja yritin tähyillä sisään. Ei mitään vastausta. Eipä tietenkään minun tuurillani. Muutama metri ovesta oli ikkuna jonka sälekaihtimet olivat tiukasti kiinni. Koputtelin aikani molempia ja yritin olla välittämättä sateesta. Tähyilin välillä vanhalle rikkitehtaalle vievälle tielle jos kuorma-auto olisi vaikka kurvannut pihaan ja olisin saanut kontaktin johonkuhun. Hetken päästä minulle tuli päivänselvä ajatus, joskin en kuvitellut sen toimivan ollenkaan. Kaivoin ison avainnipun taskustani ja aloin kokeilemaan avaimia. Ovi näytti samantapaiselta vanhalta kuin ulko-ovi toisessa päädyssä, mihin minulla oli avain. Olin jo heittämässä kirvestä kaivoon kunnes lukko päästi lupaavan nirskauksen. Voisiko olla... Kyllä vain. Avain avasi oven, hieman vastahakoisesti, ihan kuin muistuttaen etten saisi astua sisään, mutta aukesi silti. Nyt on kyse kumminkin sähköviasta, joka oli ilmeisesti levinnyt muuallekkin kouluun. Motiivini oli mielestäni puhdas ja varmasti mystiset tiedemiehetkin ymmärtäisivät. Selvittäisin vian, enkä häiritsisi heidän työntekoaan. Ehkä he eivät edes huomaisi käyntiäni.

Tyhjää täynnä. Ei mitään. Pimeää. Ulkoa tulevan kuunvalon avulla katselin ympärilleni etuovesta avautuvaa käytävää jämerälle ovelle, joka johti takaisin uuteen eteläpäätyyn. Olin kokoajan kuvitellut, että koko tila olisi otetty hyötykäyttöön ja pakattu lattiasta kattoon laatikoilla, tai mitä ikinä tiedemiehet täällä säilyttäisivätkään. Käytävässä oli muutamia ovia, kaksi vessaa ja yksi mikä johti isompaan luokkaan, juurikin sama minkä ikkunaa olin äsken sadesäässä koputellut. Katsoin vessat läpi, napsuttelin valoja päälle ja pois. Valot toimivat kyllä niinkuin pitääkin, vettä ei tullut kumpaankaan vessaan minkä kuvittelin olevan täysin normaalia. Kokeillessani toisen vessan hanaa, havahduin taas siihen ääneen. Se kuuluu täälläkin. Tosin hiukan kovempaa. Ääni oli niin ärsyttävän matala, että oli vaikeata tietää mistä se tuli. No, valot toimivat normaalisti vaikka ääni kuuluikin, tällä kertaa pienemmissä erissä. Äänen sijainti silti mietitytti. Avasin ison luokan oven ja pysähdyin kuin seinään; järkyttävän suolainen, pistävä haju tyrmäsi kaikki aistini hetkeksi. Jopa Delrichen hajuun tottuneelle ihmiselle tämä oli ponnisteluja vaativa aromi. Toivuttuani järkytyksestä koin samanlaisen elämyksen kuin etuoven avatessani; huoneessa ei ollut mitään. Vanhat pulpetit ja tuolit olivat kasattu sieväksi pinoksi luokan nurkkaan, mutta muuten huone oli täysin tyhjä. Säilyttivätkö tiedemiehet täällä ylipäätänsä mitään? Miksi minulta oli evätty pääsy tänne jos täällä ei mitään tehdä? Olin ymmälläni katsellessani huonetta. Ihme touhua. Napsautin valot päälle katsoessani kattoon. Hyvin toimii, vika on siis jossain muualla. Olin juuri napsauttamassa valoja pois päältä kunnes satuin vilkaisemaan lattiaan. Valo paljasti armotta ilmeisesti nokkakärryjen renkaiden jättämät jäljet, jotka pysähtyivät keskelle tyhjää huonetta. Tuijotin suu auki keskelle huonetta vain havahtuakseni. Taas se ääni. Nyt se kuului entistä selkeämmin.

XI

Kävelin epävarmana, tuijottaen yhä keskelle huonetta, nokkakärryjen renkaiden jättämien jälkien loppumiskohtaan. Ne todellakin pysähtyivät kuin seinään. Mittailin mielessäni renkaiden etäisyyttä toisistaan, aika kookkaat nokkakärryt, ja jäljestä päätellen niillä on jotain raskasta työnnetty. Mutta huoneessa ei ollut mitään muuta jälkeä mistään mitä kärryillä olisi työnnetty. Ääni kuului taas. Tuntui hassulta todeta, mutta se kuului selkeimmin juurikin jälkien loppumiskohdassa. Katselin lattiaa ja huomasin hetken päästä lattiaan upotetun pienen, halkaisijaltaan noin neljän tuuman kokoisen ympyränmuotoisen hakasen. Kaivoin avainnippuni ja valitsin niistä suurimman avaimen, jonka avulla kampesin hakasen maasta. Tästä voi joutua vaikeuksiin, ajattelin, mutta uteliaisuuteni sumensi kaiken järkipuheen päästäni. Vedin hakasesta vain huomatakseni sen olevan todella tiukassa. Kyyristyin ja ponnistin jaloillani vauhtia. Pikkuhiljaa tuntui kuin lattia olisi alkanut liikkumaan jalkojeni lähellä. Ja se todellakin liikkui! Lattiasta nousi pienillä hydraulipumppujen avustuksella noin kahden neliömetrin kokoinen luukku sepposen selälleen. Ihmettelin luukkua ja sitä miten hyvin se oli piilotettu lattiaan, saumattomasti. Luukku paljasti sisällään portaat, jotka veivät alas pimeyteen. Yllätyksestä toivuttuani huomasin ällöttävän hajun vain pahentuneen luukun avautumisen ansiosta. Mitä täällä oikein tehdään, perataan kaloja? Ääni kuului taas ja ensimmäistä kertaa niin selkeänä, että tiesin sen tulevan alhaalta. Ilman pienintäkään epäröintiä lähdin kävelemään portaita alaspäin.

Portaat olivat vanhat ja kiviset, eikä voimistuva hajukaan helpottanut laskeutumistani. Vaistomaisesti hiippailin hiljaa, sillä tiesin joutuvani pulaan jos joku minut äkkäisi. Pieni vilkaisu ja äkkiä takaisin. Tässä vaiheessa selitykseksi ei varmastikaan enää kelpaisi minkään maan sähkövika. Laskeutuessani noin viidentoista metrin syvyyteen vastaan tuli käytävä, joka leveni noin nelimetriseksi ja oli parisen metriä korkea. Katossa roikkui himmeitä putkivalaisimia. Haju oli kuvottava ja arvelin sen tulevan osaksi limasta jota oli käytävällä. Pienen hetken käveltyäni huomasin valoa ja säpsähdin. Puhetta. Menin lähemmäksi aivan likellä seinää, se tarjosi mielestäni sopivasti varjoa ettei tummaa hahmoani huomata. Edempänä, juuri ennen näkemäni valon lähdettä oli tummia, noin kahden metrin korkuisia vanerisia laatikoita. Täydellinen suoja. Ne olivat tummia ja niissä luki pienellä ylhäällä ’XAVIOR Inc’. Yhtäkkiä edempääni avautui raskas metallinen ovi, jossa luki ’CLL-148’. Menin välittömästi laatikoiden taakse piiloon. Kaksi tiedemiestä valkoisiin pukeutuneena tulivat tilaan ja laittoivat viininpunaiset, pitkävartiset kumihanskat käsiinsä. Kasvojen edessä miehillä oli valkoiset kasvosuojat, niinkuin kirurgeilla on. Ja siltä nämä miehet enemmän näyttivätkin. Punainen summeri soi ja monotoninen ääni sanoi rahisevasta kaiuttimesta ”Valmistautukaa, henkilökunta paikoilleen.” Valkoisiin pukeutuneet tiedemiehet vilkaisivat toisiaan ja nyökkäsivät, silmistä päätellen hymyillen leveästi. Seurasin heidän kävelyään ja viimein minulle selkisi mistä valo kajasti tunnelin päästä. En voinut uskoa silmiäni.

XII

Luulin että koko kehoni pettää, niin paljon minä tärisin ja hikoilin nähdessäni mitä näin. Mitkään sanavalinnat maailmassa ei tee oikeutta sille kuvottavalle, oksettavalle näylle. En soisi sellaista näkyä edes pahimmalle vihamiehelleni, en ikinä. Kuvaukseni osuisi melko oikeaan jos sanoisin tilan olleen kuin leikkaussali. Leikkaussali, kliinisine välineineen, fluoresenttivaloineen ja henkilökuntineen. Leikkaussali... suoraan helvetistä. Yksi operointi oli menossa, mutta se näytti kaikkea muuta kuin normaalilta. Leikkauspöydällä makasi ihminen, oudosti vääntyneenä, toinen käsi pitempi kuin toinen, nykien kuin saisi sähköiskuja. Ihmisen kädet ja jalat olivat tiukasti sidottuina sängyn päätyihin hihnoilla, pakottaen epämuodostuneet jäsenet krampaten suoriksi. Oudon näköinen ihminen määki, kuin vuohi tai lammas, ja heitteli päätään tuskissaan sivuille. Pää näytti siltä kuin se olisi jäänyt keskeneräiseksi; silmät murskaavasta tuskasta ammoisen auki ja tiukasti kallon sisällä. Otsa oli laskeutunut niiden päälle ja takaraivo jatkui luonnottoman pitkälle, kuin muodostaen kypärän niinkutsutun pään ympärille. Takaraivo oli hiertynyt riuhtomisesta verille ja hampaat olivat puoliksi ulkona poskipäistä, pienen tynkänenän vetäessä hirmuisesti ilmaa keuhkoihin. Langanlaiha torso pumppasi hengityksen tahdissa, paljastaen kylkiluut ja lantion. Otus huusi hirveällä äänellään, mutta operoijat vähät välittivät. He olivat aukaisseet otuksen, tai ihmisen, reisilihaksen noin kuuden tuuman matkalta ja suihkuttivat sinne pienellä suihkeella oranssia geeliä, välillä inisyttäen pienellä luusahalla. Kaksi vakavan näköistä vanhaa rouvaa rukoili otuksen päädyssä, välillä silittäen sen päätä kuin säälien. Operoijat nyökkäsivät, ja muu henkilökunta kiikutti sängyn muualle, vaikka otuksen haava oli auki ja se huusi kuin syötävä. Aloin tuntea miten kehoni reagoi, hikoilin vaikka ei ollut kuuma ja mahani oli lähettämässä ylös mitä ikinä olinkaan sinä päivänä pistänyt suuhuni.

Seuraavaksi paikalle tuotiin jääkaapin kokoinen laite, jossa oli jonkunnäköinen näyttö ja paljon erilaisia nappeja. Edelliset operoijat pesaisivat vain nopeasti kätensä pienessä vadissa joka oli jo muutenkin täynnä veristä vettä. Laitteeseen yhdistyi letkuin ja johdoin eräänlainen kypärä, jossa oli paljon ulkonevia osia, kuin kromista tehty kruunu josta sojottaa piikkejä sinne tänne. Operoijat alkoivat tehdä säätöjä ja seuraava leikkaussalin epäonnekas potilas tuotiin renkain liikkuvin sängyllä paikalle. Samaa sarjaa kuin edellinenkin, ellei pahempi, kauhistelin. Tällä otuksella oli todella pieni pää, ja iso, kotkamainen nenä. Sen ääntä en kuullut, sen verran hyvin oli suu tukittu ja muu ruumis oli edellistä huolellisemmin sidottu. Mutta se yritti silti huutaa, vaikkakin vaimennetusti. Kädet olivat hurjan ohuet ja  pitkät, niin pitkät että tiedemiehet olivat sitoneet ne kivuliaan näköisesti kaksinkerroin sängyn sivuille kiinni. Jalat olivat laitettu kolmesta kohdasta kiinni ja ne oli nostettu koukkuun. Lantion seutu oli jätetty paljaaksi ja sen vatsa oli hurjan kokoinen. Operoijat sovittivat otukselle kypärän päähän ja painoivat nappia pienen säätämisen jälkeen. Otus yritti kuin hullun lailla heiluttaa päätänsä, turhaan. Taas rukoilijat rukoilivat hiljaa mumisten ja kuiskien otuksen korvaan, lohduttaen silittämällä päätä. Piikit painuivat kypärästä alas ja otus huusi tuskissaan silmät pullistuneena, kunnes yhtäkkiä lopetti kuin seinään ja meni aivan veltoksi. Kone alkoi hurista. Se ääni, se sama perkeleen ääni! Matala taajuus pirstoi ilmaa ja pystyin melkein tuntemaan miten hampaani tärisivät. Kone pumppasi otukseen samaa oranssia geeliä kuin mitä edelliseenkin, tällä kertaa päähän. Hetken mietittyään kone taas pumppasi, tällä kertaa otuksesta pieniä määriä läpikuultavaa nestettä. Operoijat ja muu henkilökunta keskittyi nyt otuksen vatsaan, se sykki ja muljahteli oudosti. Aavistin pahaa. Yksi operoijista otti skalpellin, ja teki pitkän viillon vatsan poikki. Vatsa rypistyi kuin venynyt vanha vaate ja sen sisältä paljastui sikiö, yhtä oudon näköinen kuin kantajansa. Operoija katkaisi sen napanuoran ja imaisi pienellä letkulla sen suusta ilmeisesti limaa. Hetken päästä outo, pieni otus yski ja ilmoitti olemassaolostaan kuvottavalla määkimisellä. Operoijat ja henkilökunta hurrasivat; ”Halleluja, kiitos Herralle!”. Vastasyntynyt otus punnittiin ja laitettiin keskoskaappia muistuttavaan säiliöön. Ihmiset kättelivät toisiaan ja hekottelivat. ”Operaatio suoritettu, kiitos osallistuneille. Se oli ilmeisesti menestys, vai mitä Mark?”, kysyi aikaisemmin niin monotoninen ääni nyt paljon pirteämpänä. Vasta silloin huomasin huoneen yläpuolella olevan jonkunnäköisen tarkkaamon, josta kuikuili vanhoja silmälasipäisiä herroja. Se, jota he kutsuivat Markiksi, oli yksi operoijista ja hän näytti peukkua tarkkaamoon. Vanha, harmaa silmälasipäinen herra painoi nappia tarkkaamossa ja rätisevästä kaiuttimesta kaikui: ”Kiitos Herralle. Ilmoitan Susanille hetimmiten.” En edelleenkään voinut uskoa silmiäni tai keksiä minkään näköistä motiivia tapahtumalle, jonka juuri todistin.

Kyyristyin laatikoiden taakse ja yritin kasata ajatukseni. Mitä järkyttäviä ihmiskokeita täällä on menossa? Mistä nämä olennot ovat alunperin tulleet? Miksi he puhuivat Jumalasta? Ajatuksina päällimmäinen oli ilmiselvä: pakeneminen. Nousin varovasti ylös kurkatakseni vielä kerran paikkaan, jossa sanoinkuvaamattomat julmuudet juuri tapahtuivat ja tajusin sen heti virheeksi. Yksi henkilökunnan jäsenistä oli juuri tullut tuomaan oudosta koneesta saamaansa kirkasta nestettä ja tuijotti nyt minua suoraan silmiin. Yhtä yllättyneenä ja järkyttyneenä kuin minäkin. Kuin yhteisestä sopimuksesta aloimme toimia tismalleen samaan aikaan; minä pinkaisten juosten karkuun ja hän huutaen kolleegoilleen. ”Tunkeilija! Mark, täällä on tunkeilija!”, mies huusi kasvosuojuksen takaa. Juoksin käytävää pitkin sydän pumpaten adrenaliinin täyttämää verta ja pupillit sen vaikutuksesta laajentuen. Tiesin tarkalleen miten ihmiskeho reagoi henkisen tai fyysisen trauman vaikutuksesta. Yritin silti ajatella selkeästi, sekä hengittää tasaiseen tahtiin. Ravasin nopeasti rappuset ylös ja kuulin takaani kenkien osuvan juoksuaskelin lattiaan. Pääsin luukulle ja nostin kehoni tyhjän luokan lattialle, itsekin yllättyneenä notkeudestani. Paiskasin nopeasti luukun kiinni. Jotain painavaa, mietin ja katsoin tyhjää huonetta. Pulpetteja ja tuoleja, ei tarpeeksi painavia, JUOKSE!, aivoni totesivat kuin toinen henkilö olisi selostanut minulle ohjeita. Matkalla ulko-ovelle pystyin ajattelemaan yllättävän selkeästi; muistin avaimen jolla olin avannut ulko-oven. Oranssi avaimenperä, se se oli. Rävelsin nopeasti avaimet läpi ja tärisevin käsin laitoin oven lukkoon, katkaisten lopuksi avaimen lukkoon. Kuulin jo vaimeita ääniä sisältä ja pinkaisin juoksuun. Juoksin niin nopeasti läheisen metsän turviin kuin ihminen vaan voi juosta. Käännyin katsomaan koululle. Taskulamppujen valoja näkyi siellä täällä, mutta kukaan ei käsittääkseni nähnyt minne juoksin. Mietin hetken ja tiesin tasan tarkkaan mihin menisin seuraavaksi.

XIII

Jossain vaiheessa kuntoni rajat tulivat vastaan ja olin pakotettu kävelemään metsikössä lopun matkaa. Olin koko matkan katsellut tasaisin väliajoin olkani yli; näytti lupaavalta ettei pakoni suuntaa oltu huomattu. Onneksi Fiedlerin kyläkauppa oli jo aivan lähellä. Ylitin metsikön ja kyläkaupan välissä olevan tien kuin pimeydessä hiipparoiva varas. Jyskytin oveen ja jokainen odottava sekunti tuntui ikuisuudelta. Katselin olkani yli joka koputuksen välissä. Valo syttyi ikkunaan. Luojan kiitos, parahdin puoliääneen. Rouva Fiedler näytti yllättävän pirteältä siihen nähden että olin juuri rummuttanut hänen ovensa melkein lovelle. ”Eric, mikä hätänä? Mitä on oikein tapahtunut, näytät pelästyneeltä?”, Fiedler kysyi aito huoli äänessään. Katsoin olkani yli ulos vielä kerran huolellisesti ja laitoin oven kiinni.

Menimme keittiöön ja Fiedler laittoi teen kiehumaan. Selitin kaiken alusta alkaen, unesta lähtien, oudosta luukusta tyhjässä luokkahuoneessa ja kuvottavista ihmiskokeista mitä siellä tehtiin. Selitin myös miten olin pistänyt merkille, että kyseiset ihmiset olivat jotenkin sairaissa mielissään selittäneet itselleen olevansa tekemisissä uskonnon kanssa. Rouva Fiedler oli kauhuissaan kertomastani tarinasta ja kaatoi meille kamomillateetä. Tee rauhoitti mieltäni ja tunsin ajatusteni selkiytyvän. ”Se uni, josta puhuit”, Fiedler aloitti rauhallisesti hämmentäen teetään lusikalla, ”Kerro siitä lisää.” Kerroin niin tarkasti kuin muistin; matalan taajuuden, huolestuneen äitini, itkevän vauvan, joka ilmeisesti oli siskoni ja jonkin oudon, sanoinkuvaamattoman läsnäolon joka ilmeni höyrynä unessa. Fiedler kuunteli ja pistin merkille että hän vältteli katsekontaktiani. Lopetettuani olimme molemmat hetken hiljaa. Kysyin kysymyksen joka ihmetytti jopa minua itseäni.

”Tiedätkö... sinä jotain?” Fiedler katsoi haudanvakavasti omaa teetään ja nosti hiljaa katseensa minuun. En ollut ikinä nähnyt häntä sellaisena. Hän puhui oudolla äänenpainolla, pelottavalla tavalla. Tunsin miten veri pakeni jaloistani. Tiesin kuulevani jotain mitä en välttämättä halunnut tietää. ”Olit niin pieni silloin Eric, niin kovin pieni”, hän aloitti ja kakisti kurkkuaan. ”Näit sinä iltana jotain mitä et olisi saanut nähdä, sinun piti olla nukkumassa, niinkuin äitisi sanoi minulle. Se mitä näit ei kuulunut tänne, eikä teidän perheeseenne. Äitisi tiesi sen ja häpesi pientä salaisuuttaan. Pientä äpärälasta, jonka oli siittänyt itse Saatana.” Olin sanaton. Tunsin miten kämmeneni hikosivat. Oliko minulla ollut pikkusisko? Sain vaivoin kulautettua teen loppuun. Tuijotin Fiedleriä kuin ventovierasta. ”Minä tiesin mitä tehdä ja esittelin vaihtoehdon äidillesi. Hän suostui siihen, pienen taivuttelun jälkeen. Kokeet olivat alkaneet vain viittä vuotta aikaisemmin ja mikä olisi parempi vaihtoehto kirkolliseen tutkimustyöhön kuin itse pirun lehtolapsi?” En edes tajunnut viimeistä lausetta kysymykseksi. ”Myikö... myikö äiti pikkusiskoni... niihin kokeisiin?”, kakistin kysymyksen kuivasta suustani. Fiedler naurahti välinpitämättömästi. ”Ei myynyt. Hän päinvastoin maksoi meille että veisimme sen... sen elämää pilkkaavan kuvotuksen pois saastuttamasta teidän perhettä.” Lause lauseelta tuntui enemmän ja enemmän uskomattomalta. Yritin päässäni pyörittää outoa untani yhä uudelleen ja uudelleen. ”Et sinä Eric tajuaisi vaikka yrittäisin miten selittää. Olit jo nuoresta pitäen valmis pilkkaamaan Jumalaa sillä tiedepaskallasi.” Fiedlerin ääni kuulosti todella pelottavalta. En ole ikinä ennen kuullut hänen kiroilevan ja en tiedä kuulinko nytkään varmasti oikein. ”Nyt kun tiede ja usko ovat tehneet pyhän liiton”, hän aloitti iloisena, ”sinun mielestäsi se on tietysti väärin. Yritämme vain selvittää ihmisen ja pyhyyden rajan aloittamalla täysin vastakkaisesta suunnasta; epäpyhästä. Siinä ei ole mitään väärää.” Nousin seisomaan ja korotin ääntäni järkyttyneenä. ”Ei mitään väärää? Sinunko mielestä ei ole mitään väärää että ihmisiä kidutet—” Lauseeni pysähtyi kuin seinään. Tuijotin Fiedleriä ja hän tuijotti tyynesti takaisin. Mitä helvettiä, sain vain muodostettua huulillani. Kehoni ei totellut ollenkaan käskyjäni. Käteni alkoivat täristä ja lyyhistyin maahan. Olin täysin halvaantunut. Kamomillatee, tajusin liian myöhään. Fiedler nousi pystyyn ja käveli ylitseni rauhallisesti keittiöön. Kuulin hänen puhuvan puhelimessa. Pikkusisko... Itse Saatanan lapsi... Kirkollinen tutkimustyö... Ihmisyyden ja pyhyyden raja... Makasin avuttomana vain silmieni ja korvieni toimiessa. Oveen koputettiin. Fiedler meni avaamaan oven ja kuulin kolmen, ehkä neljän miehen tulevan sisään. ”Tuossa hän on, valmista kauraa”, Fiedler sanoi. Yksi miehistä käveli luokseni, sama mikä oli leikkausalin tarkkaamossa antanut ohjeita ja osoitti pienellä taskulampulla silmiini. En voinut kuin tuijottaa polttavaan valoon miehen pitäessä luomiani väkisin auki. Mies katsoi Fiedleriin. ”Hän käy oikein hyvin”, hän aloitti tyytyväisenä, ”Kiitos Susan. Ja Herran siunausta.” Susan. Rouva Fiedlerkö oli tämän kaiken takana? Huppu vetäistiin päähäni.

Luoja auttakoon minua.